sunnuntai, 5. marraskuu 2017

Jokelan koulusurma - yhä vaiettu kipu

Vanha harrastuskaverini jakoi erään Suomen Kuvalehden artikkelin, jonka teossa oli ollut mukana. Aiheena jollain tapaa tabu - vähintäänkin vaiettu - Jokelan..... Tämä teksti tosiaakin oli odotuttanut itseään sen vuosikymmenen verran, niinkuin kaverini linkkiä jakaessaan totesi. Tekstin luettuani pohdin silti, voinko jakaa sitä sivuillani - onko minulla oikeutta siihen. En jakanut.

Onko minulla oikeutta avautua aiheesta, kysyn itseltäni. Tuntuu että ei ole - enhän fyysisesti ollut paikalla ja suurkaupunkiin oli tullut lähdettyä reilu vuosi aiemmin koulun perässä lapsuudenkotini jäädessä Jokelan koulukeskuksen lähinaapuriin ja pienempien sisarusten ollessa vielä yläkoulussa. 

Olin yläkouluaikaan se tyypillinen teiniangsti, joka etsi itseään, halusi tuntea edes jotain, kokeili kaikkea ja jopa valehteli jotta olisi näyttänyt muiden silmissä joltain - edes sitten huonossa valossa. Pikkukylä ahdisti. Piti päästä kokeilemaan siipiään. Kaveriporukka vaihtui nopeasti. Väärään seuraan eksyttiin ja lopulta olin se outo tyyppi joka lintsasi ja josta kiersi itse aiheutettuja juoruja ja valheita. Yläkouluaikaiset ystävyyssuhteet väistyivät pakon edestä. Peruskoulun päättyminen antoi mahdollisuuden paeta pikkukylästä ja haitallisesta elämästä, johon olin onnistunut sotkeutumaan. Lähes kaikki ystävyyssuhteet olin joutunut pakon edestä valheiden avulla päättämään ja tämä uusi ystäväpiiri piti unohtaa kertaheitolla. Alusta oli aloitettava hinnalla millä hyvänsä. En olisi antanut ikinä itselleni anteeksi, jos yläkouluaikaisille ystävilleni olisi sattunut jotain fyysisesti minun vuokseni. Silloin loukkasin heitä, olin jopa ilkeä ja olen edelleen siitä hyvin pahoillani. Teini-iässä kaikki oli mustavalkoista. Olin johdateltavissa. Olin uhkailtavissa, kiristettävissä. Olin vanki itse valitsemassani ihmissuhteessa, joka myöhemmin koitui vielä haitallisemmaksi kuin osasin edes tuolloin vielä ajatella. 

Uusi elämä oli alkanut lähihoitajakoulussa, suuressa kaupungissa. Silloisesta ihmissuhteesta en kuitenkaan ollut päässyt vielä eroon. Olin edelleen vankina ihmissuhteessa, jonka olin itse aloittanut. Josta en päässyt eroon yrityksistä huolimatta. Työharjoitteluja oli takana jo muutama, Jokelan päiväkodissa ihan pienten ryhmässä sekä meneillään keskussairaalan vuodeosastolla. Uusia ystäviä oli tullut jo monta. Kukaan ei tiennyt ihmissuhteesta jossa elin. Kuljin vuodeosaston aulan ohi, johon oli kerääntynyt poikkeuksellisen paljon ihmisiä katsomaan tv:tä. Vilkaisin ruutua nopeasti. Jähmetyin. Loppu onkin utua. Kyseessä oli oma kouluni - oma ahdistava pieni lintukotoni, kotini naapurissa. Sitten puhelimeni alkoi soida. Sisaruksista vain toinen oli tullut kotiin. Toinen ei vastaa puhelimeen, ei ole keskuksissa eikä ole juossut kotiin. Myöhemmin poliisi oli löytänyt hänet komerosta piilosta. Kävelyttänyt kuolleiden ohi, kaiken sen ohi. Hän on traumatisoitunut vieläkin, hän ei kykene käsittelemään tunteita niin kuin muut ikätoverit. Lopetin vuoroni siihen ohjaajani käskystä. Mutta en hakeutunut kotiin. En halunnut ajatellakaan koko asiaa. Tuona samana iltana sain kokea ihmissuhteen nurjan puolen ja enkä muista seuraavista viikoista mitään. Olin jähmettynyt henkisesti, mutta keho toimi yhä - kävin harjoittelussa, ylläpidin uusia ystävyyssuhteita, olin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ymmärrän nyt mistä tulee sanonta "älä lyö lyötyä". En ikinä unohda ystävieni kauhistuneita, mutta ymmärtäväisiä katseita pukuhuoneessa potkunyrkkeilyn jälkeen. 

Uudet ystävät, työkaverit ja koulunhenkilökunta kyselivät kouluni tapahtumista. Hyvin nopeasti oivalsin, että kertomalla tunteneensa sen Pekan - sai kyselyt loppumaan. Opettelin sanomaan olevani Tuusulasta, en Jokelasta. Aihe ahdisti. Aiheen kuittasi huolettomilla kommenteilla, jottei kukaan oikesti näkisi sitä ahdistusta ja pelkoa sisälläni. Eihän minulla ollut oikeutta tuntea niin. Enhän minä ollut edes paikalla.

Mutta Jokelaan oli palattava. Jokelassa asuva mummini menehtyi vain 3viikkoa myöhemmin, lähes samaan kellon aikaan kuin olin tv:stä uutiset muutama viikkoa takaperin nähnyt. Vanhempani olivat palanneet lomalta Thaimaasta jossain tässä välissä ja he vaativat minut kotiin. En kulkenut sitä normaalia reittiäni asemalta kotiin, joka olisi vienyt vain 10min vaan kiersin koulun kaukaa ja käytin tuplasti enemmän aikaa kotiin päästäkseni. Koulu näkyi silti matkalla ja voin pahoin. 

Kävin jossain välissä muistaakseni koulun terveydenhoitajan pyynnöstä kriisihenkilöitä tapaamassa. He istuttivat minut eteensä korituoliin ja alkoivat kysellä lapsuudestani. Miten se tähän liittyi? Lopulta uskalsin vihjata ihmissuhteesta joka odotti minua kotonani silläkin hetkellä. Sain nipun turvakotien esitteitä osoitteineen ja kehottivat menemään johonkin niistä yöksi. Tukea pystyivät antamaan minulle kuulemma vasta sitten kun olen hakeutunut niihin. Siinä se kuuluisa jälkihoito ja jälkihoidon laatu. Uteliaille tiedoksi: en uskaltanut. Pelkäsin vanhempieni saavan tietää ihmissuhteesta, josta olin luvannut hankiuttuvani jo vuosia aikaisemmin eroon. 

Entisten lapsuudenystävien ja koulukavereiden jumalanpalvelukseen en muista saaneeni kutsua. Oli mummin hautajaiset ja asunnon tyhjentäminen. Vuosikin oli vaihtunut. Puhelinsoittoja tuli harvakseltaan vanhoilta ystäviltä - aina ikäviä uutisia, itkuisia soittoja. Jotkut eivät olleet kestäneet kotikulmien tapahtumia. Enkä muista muuta. Lujaa oli mentävä jottei tarvinnut ajatella. Uuden elämän aloittaminen tuolloin tuntui entistä tärkeämmältä, mutta olin surullinen, en voinut enkä uskaltanut osoittaa myötätuntoa vanhoille ystävilleni. Niille, jotka olivat oikeasti kokeneet kovia, olleet paikalla ja jälkimainingeissa. Eivätkä olleet pelkureita niin kuin minä. 

Näin 10 vuotta myöhemmin ja harrastuskaverini jakaman artikkelin jälkeen ymmärsin monta asiaa. En ollut ollut ainoa, joka tunsi niin. En ollut ainoa joka koki ettei mahtunut luotuun muottiin. Koin ettei minulla ollut oikeutta olla peloissani tai ahdistunut, enhän ollut edes itse paikalla. Nyt ymmärrän silloisen toimintani. Näen itsekkään selviytymismallini. Olen  pahoillani. Olen pahoillani myös, että kirjoitan edes aiheesta. Mutta tämä on minun tarinani, minun selviytymismallini. 

 

torstai, 8. kesäkuu 2017

Märkää pyyhettä vasten kasvoja...

Tämän blogin kirjoittaminen on minulle lähes henkireikä. Kirjoitan myös toista blogia - iloisista ja ihanista arjen asioistani...ja tietysti kaikesta kauniista. Mutta silti tällä blogilla, jonka yllä leijjuu harmaa pilvi - on hyvin tärkeä asema arjessa jaksamisessani. Tämä taitaa ajaa päiväkirjan asemaa elämässäni...niistä kurjimmista asioista elämäni varrella.

Arkemme ylle heitettiin taas sadepilvi ja märkäpyyhe paiskattiin päin kasvoja. Saimme tietää, että ihminen kenen kanssa meillä on ollut viime tapaamisella oikein mukavaa eikä mitään konflikteja luonnollisesti tullut - jättivät meidät ainoina sukulaisina kutsumatta lapsensa valmistujaisiin tänä keväänä. Miksi? Koska mieheni sisko oli siellä keittiöhommissa. Sama sisko on ottanut meidät kiusaamisensa kohteeksi ja kerjää ihmisiltä empatiaa meidän kustannuksella. Sisko on kieltämättä oikein ovela ja ansaitsee taputukset hienosta manipuloinnistaan ja asioiden muokkaamisesta omaksi edukseen. Tässä yksi esimerkki: mieheni äiti kysyi eilen mieheltäni, että joko hän on pyytänyt siskoltaan anteeksi? Mieheni kysyi, että mistä. Äiti sanoi, että siitä kun huusit siskollesi. Mieheni totesi, että miksi ihmeessä - siskohan koko kova äänisen asioiden keskustelun aloitti ja uhosi rinta röyheänä huitoen mm lähestymiskiellolla. Ei jäänyt epäselväksi, että oli sisko tainnut unohtaa mainita äidilleen (ja varmaan kaikille muille asiasta empatiaa itselleen kerjäten) että tosiaan oli itse aloitannut ja puhui vähintään yhtäkovaa kuin mieheni sekä jättänyt kertomatta sellaisen pienen sivuseikan, että hän oli paria päivää aikaisemmin tönäissyt ja kynsinyt minua kätellessä - jota koko heidän välien selvittely käsitteli. Huvittavaa, miten asia voi kääntyä noinkin nurinkurisesti: ensin hän kynsii ja tönii ja sitten kun hänelle mainitaan asiasta tiukempaan äänen sävyyn niin HÄNELTÄ pitää pyytää anteeksi. 

Niin ja kaiken huipuksi - tämä kynsiminen ja töniminenkin on käännetty siskon eduksi: juhlien isäntä ja emäntä totesi, että kyllähän minä olisin asiasta sanonut tilanteessa jos näin olisi käynyt. En voi uskoa, että isäntäpari on oikeasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt aloittaa show heidän oman tyttärensä syntymäpäivillä. Shown ja mentelin nostamisen sijaan me päätimme lähteä kummityttömme juhlista ennen kuin kolmatta minuun kohdistuvaa väkivaltaa ehti tapahtua. Ei ole anteeksi pyyntöä siskolta kuulunut ei - eikä sen puoleen. En sitä häneltä edes vaatisi - koska silloin joutuisin olemaan hänen kanssaan tekemisissä. 

shallow.jpg

torstai, 23. maaliskuu 2017

Ilo uutisia <3

Ilo uutinen! Meidän pienehkö koirallinen perheemme saa uuden perheenjäsenen syksyllä, kun tytöntyllerömme saa pikkusisaruksen. Tämä pikkubebe on nyt noin 15rv +, joten kesä menee vauvamasua kantaessa ja jalkoja tunkiessa crokseihin (ne täytynee vaan vielä hakkia), kun omiin balleriinoihin tai consseihin kesähelteiden turvottamia jalkoja on tuskin turha tunkea :) 

Masuni vastaa pikkubeben kohdalla nyt rv 15 +.... ehkä tiitiäisen rv 24+ kokoa. Vatsalihastenerkaantuman vuoksi tästä raskaudesta puuttuu sixbackin tuoma tuki niin kasvavalle masulle kuin selälle, joka kantaa masun lisäksi myös pienen taaperon, joka ei kävele vielä.

Onko sitten viisasta tehdä lapset heti peräkkäisinä vuosina - sen näyttää aika. Mutta voin jo nyt todeta, että rahatalouden puolesta saamme pelätä. Meillä ei onneksi ole työttömyyden uhkaa näillä näkymin, mutta voin vaan kuvitella sitä rahaan liittyvää stressiä jotka tavoittaa asuntovelalliset pikkulapsiperheet, joissa on työttömyyttä tai työttömyyden uhkaa. 

1329.jpg

 

tiistai, 21. maaliskuu 2017

Kun ihminen muuttuu ja ystävyys päättyy

Meidän pieni tytöntyllerö on nyt 1v 2kk -> vauva-aika alkaa olemaan taputeltu ja taaperon maailmaa tutkiva arki hyvinkin tuttua. Paljon on tapahtunut viime postaukseni jälkeen niin kotijoukkueemme sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ystäväpiirimme on laajentunut lapsen myötä hirmuisesti ja elänkin nyt ehkä sosiaalisinta aikaa sitten ammattikoulun. Aivan mielettömiä tyyppejä olemme saaneet arkeemme mukaan ja vanhatkin rakkaat ystävät ovat pysyneet mukana ja jopa hetkeksi poistuneet ystävät palanneet. Minulla on seesteisin ja itsevarmin olo sitten mies muistiin. Eivätkä puolituttujen/vieraiden ihmisten sanat tai kummalliset odotukset/asenteet paljoa enää hetkauta. Voisi todeta, että olen saattanut löytää oman näköisen, hyvän tuntuisen ja asenteellisen tieni kulkea tässä elämäntilanteessa. Äitini on usein minulle todennutkin, että "välitä piut paut pikkusieluisten ihmisten sanoista, ne kertovat enemmän heistä kuin sinusta". 

2682.jpg

"Ei tarvitse olla sydänystävä kaikkien kanssa, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen" - tämä on minun usein hokemani lausahdus, joka on joutunut viime vuosina koetukselle. Ei että en itse tulisi toimeen, osaan kyllä small talkin tarvittaessa, mutta mikäli vastapuoli ei ole omaksunut tuota hokemaani niin hankalaahan sitä on itsekseen tulla toimeen henkilön kanssa, jonka asenne sinua kohtaan on outo tai negatiivinen. Hyvänä esimerkkinä voisin kertoa erään ihmisen ns. lähisuvusta..nimettäköön hänet vaikka Henriikaksi. Alussa hän kertoi paljon asioitaan ja avautui eräästä "kylmästä sodasta" minulle, josta oli jo kulunut 10v....myötäilin ja annoin emotionaalista tukea niinkin epämääräisessä riidassa, joka pohjautui kaksinaamaisuuteen ja valehteluun - enhän tuntenut "kylmän sodan" toista osapuolta juuri ollenkaan. Kun tämä aihe oli läpikäyty niin Henriikan elämässä tapahtui tragedia ja hän meni suoraan sanoen aika sekaisin. Hänen lapsuudenperheenjäsen kuoli. Henriikka puhui kuoleman jälkeen noin 1,5v lähes pelkästään menehtyneestä ja näytti silloin jatkuvasti 2v. lapselleen valokuvia kuolleesta sukulaisestaan (siis oikean ruumiin kuvia). Lapsihan meni tietysti aika sekaisin tästä, koska ei pystynyt käsittelemään tutun ihmisen kuolemaa sillä tavalla. Henriikka ei kuitenkaan tainnut tajuta toimiensa seurauksia ja mikäli hänelle olisi joku uskaltanut asiasta mainita olisi tämä loukkaantunut verisesti asiasta. Aika nopeasti ajauduimme tästä perheestä erilleen Henriikankin toimesta, koska hänen elämänsä pyöri kuoleman ja kahden pienen lapsen ympärillä eikä meillä tuolloin lapsia ollut ja asuimme 100km päässä, (ja toki kuolleesta ihmisestä jatkuva puhuminen on aika ahdistavaa kaikille). Noh, mutta tämän jälkeen emme ole oikein olleet väleissä enää kyseisen perheen kanssa ja Henriikan asenne minua kohtaan on ollut suoraan sanottuna jäinen. Hän on puhuessani mm. pyöritellyt silmiään, ymmärtää lähtökohtaisestikin jo väärin meidän puheita ja humalapäissään syyttänyt meitä mm. tuen puutteesta (tätä kyllä yritimme antaa, mutta ilmeisesti olisi pitänyt päätäkin silittää vuoden päivät). Olen yrittänyt saada yhteyttä ko. ihmiseen uudelleen, mutta hän tekee aika selväksi (myös muille) ettei pidä minusta, joten olen tämän asian kanssa nykyään ns. sinut. Ja hän on ikävä kyllä nykyään aika perusnegatiivinen persoona, joka tekee hyvistäkin asioista ongelmia tai puhuu masentavista aiheista. Mitä tästä olen oppinut - voin siis itse  yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa, mutta se ei tarkoita, että kaikki tulisivat toimeen minun kanssani. Toimivaan ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta. Väkisin on turha yrittää kenenkään kanssa tulla toimeen.

Jos sinun elämässäsi on kuluttava ihmissuhde tai ihmissuhde johon olet käyttänyt energiaa, mutta se ei ota tuulta alleen niin pohdi haluatko oikeasti sellaisen ihmissuhteen elämääsi - onko se sen arvoista?

Minä en luo ihmissuhteita hyötyäkseni niistä, vaan voidakseni jakaa elämän iloja, onnistumisia, kömmähdyksiä ja suruja - puolin ja toisin. 

 

perjantai, 28. lokakuu 2016

Vauva-arjen hopeinen pilvenreunus

Pitkästä aikaa blogin parissa - ihana kevyt hetki, sitä omaa aikaa - jonka perään olen aikaisemmin jo kuuluttanut. Vauva-arkeen kuuluu hyvää, sitä tuttua ja turvallista arjen perusrytmiä aamupaloineen ja iltasatuineen. Pieni neiti kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa, mutta on kuitenkin pysynyt neuvolan kasvukäyrillä, joten kaikki on niiltä osin turvattua. Hän on aurinkoinen ja nauravainen ja täynnä elämän iloa ja reagoi kaikkeen tällä hetkellä hyvinkin ponnekkaasti - niin ilolla kuin kiukullakin <3

Mutta tämän ihanan vauva-arjen hopeista pilvenreunaa on alkanut nakertamaan se tuskallinen tosiasia, että ne miehen puolen  läheisimmät sukulaisihmiset keille olemme uskaltaneet kertoa meitä kohdanneesta selkään puukotuksesta ja kiusatuksi joutumisestamme niin eivät olleetkaan ns. omin ajatuksin liikenteessä. (Taustoista sen verran, että olemme tehneet mieheni kanssa hurjasti töitä itsemme kanssa, ettemme välittäisi niistä vääristä huhupuheista, joita meistä on liikenteessä suvun sisällä ja olemme kertoneet avoimesti näille läheisille ihmisille aina, että "missä mennään tällä hetkellä" ) - noh, nyt on käynyt ilmi, että meidän "avoimuuden" vuoksi ovat tämän sukulaispaholaisen puoliso ja lapset ovat jääneet kiinni siitä, että he ovat meille jutelleet samallalailla kuin aina ennenkin - ja seuraukset ovat viiltävät. Tunnen suurta surua näitä ihmisiä kohtaan - ei ole varmaankaan helppoa elää taitavan narsistin kanssa. Ja tunnen jo valmiiksi sääliä näiden lasten tulevia puolisoita kohtaan.. 

Voimme todeta vain että hävisimme tälle narsisti sukulaiselle 6-0

Herraisä mitä mahtaisi tapahtuakaan, jos tämä sukulaispaholainen saisi tietää, että hänen puolisonsa on halannut minua lenkkipolulla ja onnitellut lapsen saannista tai että tämä puoliso on käynyt pahoittelemassa miehelleni ko.paholaisen käytöstä ja todennut "että kyllähän sinä nyt s****si tiedät". Nostan tavallaan hattua  tälle puolisolle, joka on selkeästi tuon perheen järki, sovittelija  ja "liima", vaikkakin onkin aivan tossun alla. Ei ole helppo tie, jonka hän on valinnut. 

Jäljellä on vain enää meidän oma kotijoukkue - saa nähdä saako tämä paholaissukulainen senkin tuhottua, suunta on ainakin oikea. Ja elämä narsistin hallitsemassa suvussa hyvin yksinäinen.